Pitäisi kuulemma kirjoitella jotain positiivista. On se kumma kun edes kirjoittaessa ei saisi vuodattaa itseään, juuri niin raakana ja rikottuna kuin on. Hymyile niin kukaan ei huomaa, että sinuun sattuu. Kuvissa voi hymyillä, se on vaikeampaa paperilla. Ja tarkkaavaiset ihmiset huomaavat pakotetut hymytkin.

Äiti on kysynyt tasan kerran minulta miten jaksan. Yhden kerran. Kun ilmoitin, että ero tuli niin silloin kyllä kuuli miten hän oli huomannut huonoja merkkejä ja miten olin muuttunut vaisuksi. Sitten päiviteltiin, että mitenkä se ex-mies nyt jaksaa. Onko sillä asuntoa ja huonekaluja.  Ja ethän nyt sitten rupea pihtailemaan vaan annat sille kaiken mitä se haluaa. Annoinhan minä, astiat, huonekalut, tietokoneen, auton ... vuodet. Minulle jäi vihkisormus. Olisiko ottajia? 

Jouluaatto lähenee. Sanoin, että olisin mieluummin yksin. Ihan yksin. Itkisin suihkun lattialla kuuman veden valuessa pitkin selkää. Jouluna ei kuulemma saa olla yksin. Nyt on sitten tulossa isä ja veli ja ainakin yksi ystävä. Hylättyjen kokoontuminen.

Olen yrittänyt miettiä, koska ja missä olen viimeksi ollut onnellinen. Täydessä rauhassa itseni ja maailman kanssa. En muista. Siitä on vuosia. Hetkeksi voi unohtaa kaiken, kun seisoo kesätuulessa ohut mekko päällä kalliolla paljain jaloin,  tuijottaa merelle kädet levitettyinä, hiukset halkovat ilmaa, huulet raollaan vetää sisään puhdasta ilmaa. Voi huutaa keuhkot tyhjiksi. Pitkä kirkas huuto. Sitten on hetken hyvä.

Vuodan sydänverta. Niin tummanpunaista. Lattia on tahraantunut. Saako tätä veistä ikinä pois rinnasta?