Mä vihaan tätä paskaa. Vuosi alkoi hyvin, oli häät, oli lomaa, oli tulevaisuuden suunnitelmia. Sitten kaikki kaatui. Yks kaks. Mä en vieläkään oikein tajua mitä kaikkea oikeen tapahtui. Seinät kaatui päälle, kaikki kuoli, paloi maahan, musertui. Ei helvetti..... mä vihaan tätä elämää. Oliko liikaa pyydetty, kun ajatteli että vois olla onnellinen?  Että joku rakastais ehdoitta, ei tarttis aina olla se joka jaksaa, hoitaa, kuuntelee, laittaa.  Jos mä olisin saanu välillä olla se rikkinäinen, se maahan lyöty, se satutettu. Ei olis aina tarvinnu vetää tekohymyä naamalle, sen pelon alla, että saa haukkuja: "Mitä sä taas murjotat? Älä jaksa taas? Sä olet aina huonolla tuulella. Sä olet aina ärtynyt." Aina.... hyvä sen oli sanoa, kun istui ovi kiinni toisessa huoneessa kaiken aikaa. 24/7 eri huoneessa tietokoneella. Ei vastannut kun puhuttelin, aina oli jotain muuta kun ehdotin yhdessä tekemistä, niin ja seksi, joo se aihe käsiteltiin niin että se huusi sieltä toisesta huoneesta mulle "pannaanko?". Todella huomaavaista. Mä olin itsestäänselvyys, mun olemassaolo huomattiin vasta kun en ollut jaksanut siivota (kun olin siivoamisen sijaan itkenyt aamulla). Kun unohdin tyhjän purkin keittiön tiskille se mies siirsi sitä paikasta toiseen, sen sijaan että olisi laittanut purkin pois. Yhden vitun purkin! Jonka vahingossa unohdin. Ulos lähtiessä mulla oli väärä hame päällä tai tukka huonosti tai en ollut meikannut (niin kuin hän halusi, kalpea ja mustat rajaukset). Kun sitten laittauduin, ei mitään. Hyvin harvoin joku kehu. Kuinka kauan sitä kestää?  Jotain katosi meidän väliltä, intohimo, välittäminen, yhteiset jutut... pelkkä rakkaus ei aina riitä. Ja kun kohdellaan kuin paskaa jonka löytää lenkin jälkeen kengänpohjasta, se rakkauskin kuolee pikkuhiljaa. Katoaa jonnekin, kutistuu pieneksi, niin pieneksi. Ja sisintä kalvaa epäilys, viha, ärtymys, inho -- epätoivo. Kun aamulla herätessä ajattele, että kunpa ei olisi avannut silmiä niin silloin on juostava. Ja kovaa. Vaakalaudalla on oma mieli, oma elämä. 

Se kysyy miksi mä en yrittänyt pelastaa meitä. Yritinhän minä. Monta kertaa. Puhuin, puhuin ja puhuin. Tiiliseinälle ilmeisesti. Sitä voi mennä johonkin asti vastaan, mutta jos toiselta ei saa mitään vastakaikua.... Pelastin itseni, niillä voimilla kun oli vielä jäljellä. Pelastin sen mitä rikkinäisestä voi pelastaa. Ei ollut edes kyyneleitä jäljellä. Ne oli jo vuodatettu. Itketty bussipysäkillä kaverin luokse, autossa veljen vierellä, suihkussa veitsen kanssa.... Voi niitä kyyneleitä. Suolaisia ja lukuisia. Se ei ikinä huomannut miten paljon muhun sattui. Ei välittänyt - jaksanut välittää.

Kun sanoin, että haluan avioeron, se halusi harjata mun hiukset. Istui mun taakse ja harjasi pitkin vedoin. Ja minä itkin hiljaa. "Älä koske muhun."